Tanssiliiketerapeutin opintojen ensimmäisenä vuonna Universitat Autònoma de Barcelonassa tein vuoden mittaisen harjoittelun kansainvälisessä koulussa Espanjassa. Työskentelin ensimmäisestä kuudenteen luokkaan olevien lasten kanssa. Harjoittelu alkoi pitkällä havainnointijaksolla luokkahuoneissa, välitunneilla ja koulun yhteisissä tilanteissa. Myöhemmin osa havainnoimistani lapsista tuli kanssani yksilöllisiin tanssiliiketerapiatapaamisiin. Samanaikaisesti yliopistolla opiskelimme tanssiliiketerapian teoriaa ja historiaa, embodimentia eli kehollisen kokemuksen merkitystä, anatomiaa ja kehollista tietoisuutta, liikkeen havainnointia ja analyysia, ryhmädynamiikkaa, kehityspsykologiaa, psykopatologiaa, psykoterapian teoriaa ja käytäntöä sekä tanssiliiketerapian menetelmiä lasten ja nuorten kanssa.
Kliininen harjoittelu ei tapahdu irrallaan muusta koulutuksesta. Harjoittelun kokemuksia käsitellään supervisiossa yhdessä muiden opiskelijoiden ja ohjaajan kanssa. Se osoittautui vuoden aikana korvaamattomaksi. Tilanne, jonka olin itse kokenut epäonnistumisena, saattoi näyttää ulkopuoliselle aivan toiselta. Erään vaikean ensimmäisen tapaamisen jälkeen olin vakuuttunut siitä, etten ollut saanut lapseen minkäänlaista yhteyttä. Supervisiossa minua kannustettiin lopettamaan jatkuva yritys saada hänet osallistumaan ja sen sijaan tekemään itse, olemaan tilassa ja jättämään lapselle mahdollisuus tulla mukaan omassa tahdissaan.
Terapeutiksi kasvamisen prosessiin kuuluu myös oma terapia. Pidän sitä yhtenä koulutuksen tärkeimmistä osista. Terapeutti ei astu huoneeseen tyhjänä tai neutraalina ihmisenä. Mukaan tulevat oma historia, omat haavat, tarve tulla hyväksytyksi, pelko epäonnistumisesta sekä asiat, jotka herättävät vihaa, häpeää, hellyyttä tai halua pelastaa toinen. Jos aikoo työskennellä muiden ihmisten sisäisten maailmojen kanssa, on tunnettava ainakin jonkin verran myös omaansa.
Tanssiliiketerapiaa on silti vaikea kuvata yhdellä määritelmällä. Se ei ole tanssitunti, jossa harjoituksille annetaan terapeuttisia nimiä, eikä asiakkaan tarvitse osata tanssia. Liike on yksi tapa kommunikoida ja tutkia kokemusta. Ihminen kertoo itsestään sanojen lisäksi rytmillä, hengityksellä, voimalla, pysähtymisellä, tilankäytöllä, katseella ja sillä, miten hän lähestyy toista tai vetäytyy. Lasten kanssa mukaan tulevat usein myös leikki, musiikki, piirtäminen, mielikuvitus ja erilaiset esineet. Kehollinen kokemus voi tulla ennen ymmärrystä. Sanoja voidaan löytää myöhemmin, jos niitä tarvitaan.
Katsominen ei ole sama asia kuin tietäminen
Tulin tanssiliiketerapian pariin sirkuksen, teatterin ja tanssin kautta. Olin tottunut katsomaan kehoa, liikettä, rytmiä ja tilaa. Kuvittelin aluksi, että liikkeen havainnointi olisi minulle suhteellisen helppoa. Pian huomasin, että terapeuttinen katsominen vaatii aivan toisenlaista kurinalaisuutta kuin taiteellinen tai pedagoginen katse.
Rakensin lapsista liian nopeasti tarinoita. Jos opettaja kertoi jonkun olevan aggressiivinen, näin hänen toiminnassaan aggressiivisuutta. Jos lapsi oli kuvattu ujoksi, hänen pienestä liikkeestään tuli mielessäni ujouden merkki. Jos joku vaikutti itsevarmalta ryhmässä, saatoin muutamassa minuutissa päätellä hänen asemansa suhteessa muihin. Kuvittelin tarkkailevani lasta, vaikka välillä tarkkailin omaa teoriaani hänestä.
Psykoterapian opinnot antoivat tälle kokemukselle sanoja. Projektio tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että ihminen sijoittaa toiseen jotain omasta sisäisestä maailmastaan. Terapeutti ei ole tälle immuuni. Ammatillisessa roolissa ongelma voi olla jopa suurempi, jos oma tulkinta alkaa tuntua tiedolta. Harjoittelussa aloin opetella erottamaan havainnon tulkinnasta. Sen sijaan että ajattelen lapsen olevan sulkeutunut, voin todeta, että hän pitää tänään käsivarsia lähellä vartaloaan, vastaa yhdellä sanalla eikä katso minua paljon. Ensimmäinen on kertomus ihmisestä. Jälkimmäinen on havainto tästä hetkestä.
Tanssiliiketerapiassa liikkeellä ei ole sanakirjaa. Ristiin vedetyt kädet eivät automaattisesti tarkoita puolustautumista, eikä suuri ja nopea liike tarkoita aggressiota. Kiinnostavampaa on seurata muutosta. Mitä tapahtuu, kun ihminen alkaa tuntea olonsa turvallisemmaksi? Muuttuuko hengitys? Kasvaako hänen käyttämänsä tila? Pystyykö hän johtamaan, seuraamaan, vastustamaan tai pysähtymään eri tavalla kuin aikaisemmin? Terapeuttinen katse ei pyri ratkaisemaan ihmistä vaan pysymään riittävän avoimena sille, että seuraava hetki voi muuttaa kaiken sen, mitä luulin jo tietäväni.
Terapeutin keho tulee huoneeseen mukana
Vuoden aikana olen tuntenut terapiatilanteissa lämpöä, ylpeyttä ja liikutusta, mutta myös vihaa, ärtymystä, turhautumista ja voimattomuutta. Olen purrut huultani monta kertaa, koska kehoni ensimmäinen reaktio ei ole ollut se, jonka mukaan haluan toimia. Leuka kiristyy, hartiat nousevat ja hengitys muuttuu pinnallisemmaksi. Toisinaan lapsen levottomuus tuntuu omassa kehossani ennen kuin olen ehtinyt ajatella tilanteesta mitään. Toisinaan taas huomaan oman hengitykseni rauhoittuvan samalla kun lapsen liike muuttuu levollisemmaksi.
Psykodynaamisessa psykoterapiassa tästä käytetään vastatransferenssin käsitettä. Sillä tarkoitetaan terapeutissa herääviä tunteita ja reaktioita suhteessa asiakkaaseen. Jos tunnen vihaa, se ei tarkoita, että toinen ihminen olisi vihainen tai että hän yrittäisi tarkoituksella suututtaa minut. Tunne voi kuitenkin olla merkityksellinen. Voin kysyä, miksi tämän lapsen kanssa tunnen tarvetta ottaa kontrolli. Miksi hänen kieltäytymisensä tuntuu minusta henkilökohtaiselta? Miksi haluan pelastaa yhden lapsen ja huomaan etääntyväni toisesta?
Oma terapia ja supervisio ovat tässä välttämättömiä. Tarkoitus ei ole muuttua tunteettomaksi. Ammatillisuus tarkoittaa pikemminkin sitä, että pystyn huomaamaan oman reaktioni ennen kuin teen siitä toisen ihmisen ongelman. Terapeutin tunteet ovat inhimillisiä. Vastuu alkaa siitä, mitä niillä tekee.
Saman vuoden aikana olen kokenut myös valtavaa ylpeyttä ja liikutusta. Lapsen ensimmäinen vapaa nauru voi jäädä mieleen pitkäksi aikaa. Samoin katse, joka pysyy sekunnin pidempään, halaus tapaamisen lopussa tai hetki, jolloin lapsi, joka on viikkoja sanonut olevansa huono kaikessa, sanoo ensimmäistä kertaa olevansa hyvä jossain. Terapeuttinen työ rakentuu usein hyvin pienistä asioista.
Leo: epävarmuudesta kohti omaa voimaa
Leo valikoitui tanssiliiketerapiaan ennen kaikkea voimakkaan epävarmuutensa vuoksi. Hän turhautui helposti, koki usein ettei osannut ja puhui itsestään välillä hyvin ankarasti. Hän saattoi sanoa olevansa tyhmä tai huono. Hänellä oli myös videopelistä tuttu alter ego, joka pystyi asioihin, joihin Leo itse ei mielestään pystynyt. Hahmo tuli esiin etenkin silloin, kun jokin tehtävä tai tunne tuntui hänelle liian vaikealta.
Leon kanssa yhteinen kieli löytyi jalkapallosta. Hän ei ollut lapsi, joka olisi mielellään istunut vastapäätä ja puhunut pitkään tunteistaan. Pallon kanssa hänen ei tarvinnut. Pallo teki suhteesta ymmärrettävän. Oli vuoroja, liikettä, maali, hyökkääjä ja puolustaja. Hän sai myös olla hyvä jossakin, mikä merkitsi paljon lapselle, joka koki niin usein epäonnistuvansa.
Kaikki pelit eivät kuitenkaan olleet kevyitä. Leo saattoi potkaista pallon minua kohti niin suurella voimalla, että eräänä päivänä minuun sattui oikeasti. Aiemminkin olin huomannut hänen suuntaavan palloa minua kohti etenkin turhautuessaan. Jos minä onnistuin pelissä, hänen heittonsa saattoivat muuttua kovemmiksi ja oma pistemäärä kasvaa hetkessä miljooniin.
En halunnut jatkaa peliä niin, että minua sattui, mutta en myöskään halunnut sulkea pois sitä tunnetta, joka tilanteeseen oli tullut. Otin kaksi suurta vaahtomuovipalikkaa. Annoin toisen Leolle ja pidin toisen itse. Hän sai työntää minua sitä vasten ja minä työnsin takaisin. Aluksi hän työnsi kovaa. Sitten hän alkoi hakata omaa palikkaansa nyrkeillään. Iskut tulivat nopeasti ja voimalla. Minä pidin oman palikkani edessäni, otin vastaan hänen työntöään ja välillä työnsin takaisin.
Siinä oli edelleen vihaa ja aggressiota, mutta kukaan ei enää loukkaantunut. Vähitellen vaahtomuovipalikoiden kömpelyys muutti toiminnan sävyä. Niiden kanssa oli lähes mahdotonta olla kovin pelottava. Horjuimme, törmäsimme ja jouduimme hakemaan tasapainoa. Leon ilme pehmeni. Ensin tuli pieni hymy, sitten nauru. Lopulta emme enää oikeastaan taistelleet. Leikimme.
Tämä kertoo paljon siitä, mitä tanssiliiketerapia voi tarjota. Aggressiota ei tarvinnut kieltää eikä tehdä siitä hyväksyttävää käytöstä. Sille annettiin turvallisempi muoto. Leo sai käyttää voimaa, lyödä, vastustaa ja työntää, mutta toiminnalla oli rajat, joiden sisällä kukaan ei vahingoittunut. Kehollisessa työssä vaikean tunteen ei aina tarvitse ensin muuttua lauseeksi.
Psykoterapiassa käytetään toisinaan containmentin käsitettä, jonka voisi suomentaa kannatteluksi. Sillä tarkoitetaan ajatusta siitä, että voimakasta kokemusta ei tarvitse välittömästi poistaa tai ratkaista. Tunteelle voidaan luoda sellaiset rajat, että se on mahdollista kokea turvallisesti. Leon kanssa tämä oli hyvin konkreettista. Kaksi vaahtomuovipalikkaa kannattelivat jotain sellaista, mitä sanat eivät sillä hetkellä tehneet.
Myöhemmin jalkapallo muuttui myös laavahirviöleikiksi. Leo alkoi tulla lähemmäs, törmätä leikillisesti ja hakea kontaktia, jota prosessin alussa oli ollut vähän. Toisto näytti tuovan turvaa. Hän pystyi leikin sisällä onnistumaan, häviämään, jahtaamaan ja tulemaan jahdatuksi. Tapaamisen lopussa hän saattoi todeta yksinkertaisesti, että olo oli nyt parempi.
Kevään mittaan myös hänen tapansa puhua itsestään alkoi muuttua. Lapsi, joka oli aiemmin sanonut olevansa huono kaikessa, ilmoitti myöhemmin olevansa paras jalkapallossa. Myös hänen vanhempansa huomasi itseluottamuksen vahvistuneen. Lause oli suuri juuri siksi, mistä olimme lähteneet. Hän pystyi viimein kuvittelemaan itsensä myös osaavana.
Sofia: lapsuuden ja nuoruuden rajalla
Sofia valikoitui työskentelyyn aivan erilaisista syistä. Hän oli lapsuuden ja teini-iän kynnyksellä, ja sosiaalinen maailma oli alkanut saada hänen elämässään valtavan suuren merkityksen. Ystävyyssuhteisiin liittyi paljon ristiriitoja, ulkopuolelle jäämistä, ryhmän sisäistä valtaa ja toistuvia konflikteja. Välillä ne muuttuivat fyysisiksi.
Eräänä päivänä menin hakemaan Sofiaa terapiatapaamiseen ja kävelin keskelle nyrkkitappelua. Tilanne oli edelleen käynnissä. Sofia oli mustelmilla, hänen käteensä sattui ja huulesta tuli verta. Vein hänet pois tilanteesta, selvitimme tapahtunutta aikuisen kanssa ja haimme kylmää kipeään käteen. Vasta sen jälkeen menimme terapiatilaan.
Siinä vaiheessa aamulla tekemälläni suunnitelmalla ei ollut mitään merkitystä. Sofia ei tullut huoneeseen vain ajatuksineen tappelusta. Hänen kehonsa oli ollut siinä mukana. Kipua, kiihtymystä ja puolustautumista ei voi jättää oven ulkopuolelle. Tanssiliiketerapiassa tällaisessa tilanteessa ei ole tarkoitus saada lasta mahdollisimman nopeasti tanssimaan tunteensa ulos. Työskentely alkaa siitä, missä ihminen sillä hetkellä on.
Sofia piirsi myöhemmin tappelun ja merkitsi paperille niitä kohtia, joihin häntä oli lyöty. Piirtäminen antoi kokemukselle muodon, jota pystyi katsomaan hieman eri etäisyydeltä. Tanssiliiketerapiassa käytetäänkin paljon muutakin kuin tanssia. Liikkeen rinnalla voidaan piirtää, rakentaa, käyttää esineitä, levätä tai puhua. Keho pysyy silti mukana, koska kaikki se, mitä ihmiselle tapahtuu, tapahtuu myös jollain tavalla kehossa.
Sofian kohdalla minua kosketti erityisesti hänen asemansa lapsuuden ja nuoruuden välissä. Hänen elämässään oli jo paljon ystävyyssuhteiden draamaa, ryhmään kuulumista ja tarvetta löytää oma paikka muiden joukossa. Samaan aikaan hänessä oli hyvin vahvasti lapsi, joka halusi rakentaa esteratoja, kiivetä, ryömiä, tanssia ja leikkiä.
Ensimmäisissä tapaamisissa hän oli huolissaan siitä, tarkoittaisiko tanssiliiketerapia esiintymistä muiden edessä. Hänen liikkeensä pysyi melko pienenä ja kontrolloituna. Vähitellen hän alkoi käyttää tilaa vapaammin ja tuoda mukaan enemmän omia ideoitaan. Viimeisellä tapaamisellamme kysyin, mistä hän oli pitänyt kaikkein eniten. Sofia vastasi esteradoista, koska niiden aikana hän oli saanut "leikkiä kuin lapsi".
Se tuntui samanaikaisesti surulliselta ja kauniilta. Hän oli lapsi, mutta lapsena oleminen ei ollut kaikissa ympäristöissä itsestään selvää. Terapiatilassa hänen ei hetkeen tarvinnut ratkaista ystävyyssuhteita tai omaa paikkaansa ryhmässä. Sai rakentaa typerän esteradan, ryömiä vatsallaan, keksiä sääntöjä ja nauraa.
Leikki ei ole tanssiliiketerapiassa tauko terapiasta. Leikissä lapsi harjoittelee suhdetta. Hän voi johtaa ja seurata, päättää ja neuvotella, voittaa ja hävitä. Hän voi kokeilla rajoja ja huomata, ettei yhteys toiseen välttämättä katoa, vaikka kaikki ei menisi hänen haluamallaan tavalla. Tätä kaikkea voi tapahtua ilman, että lapselle tarvitsee selittää, mitä psykologista taitoa hän parhaillaan harjoittelee.
Iiris: täydellisyyden hinta
Iiriksen kohdalla syy tanssiliiketerapiaan liittyi voimakkaaseen kilpailullisuuteen ja siihen, kuinka vahvasti hänen itsearvonsa vaikutti rakentuvan fyysisen osaamisen ympärille. Hän oli erittäin taitava voimistelija. Kilpailullisuus oli kuitenkin mennyt paljon tavallista voittamisen halua pidemmälle. Hänen vanhempansa kertoi myöhemmin tilanteesta, jossa Iiris oli ottanut kilpakumppaninsa kilpailupuvun ja piilottanut sen, jotta toinen tyttö ei pystyisi kilpailemaan.
Tämä tieto auttoi ymmärtämään paremmin sitä, mitä olin nähnyt terapiassa. Iiris tarkkaili itseään paljon peilistä. Hän tiesi nopeasti, milloin liike onnistui, ja huomasi yhtä nopeasti, jos minä en pystynyt tekemään samaa. Välillä hän haastoi minua näyttämään, mitä osasin. Sirkus ja tanssitaustani teki tilanteesta minulle erityisen haastavan, koska olisin helposti pystynyt astumaan mukaan kilpailulliseen asetelmaan. Olisin voinut näyttää temppuja ja ansaita hänen kunnioitustaan osaamisella. Minun piti opetella tunnistamaan oma haluni todistaa olevani riittävän taitava. Jos suhteemme olisi rakentunut sille, että minäkin osoitan arvoni suorituksella, olisin vahvistanut samaa rakennetta, jota yritimme tutkia.
Iiriksen kanssa aloimme käsitellä tunteita liikkeen avulla. Ilo, suru, huoli ja viha saivat erilaisia liikkeitä. Vihan kohdalla hän sanoi, että tytön on vaikeampi näyttää vihaa kuin pojan. Otimme punaisia ja oransseja huiveja. Hän tömisti, löi ilmaa, heitti huiveja ja käytti kehossaan voimaa, joka ei ollut siloiteltua tai kaunista.
Tanssiliiketerapiassa tunteen säätely ei tarkoita sitä, että voimakas tunne muutetaan nopeasti rauhallisuudeksi. Ihmisen täytyy ensin voida tunnistaa ja kestää oma kokemuksensa. Liike antaa tähän yhden reitin. Viha voi olla jaloissa ja käsissä ennen kuin siitä pystyy puhumaan. Keho voi kokeilla valtavaa voimaa turvallisessa ympäristössä ja huomata, ettei tunteen tarvitse johtaa tekoon, joka vahingoittaa toista.
Iiriksen prosessin tärkeimmäksi hetkeksi jäi minulle kuitenkin oma epäonnistumiseni. Tanssimme huolta ja iloa, ja kesken liikkeen putosin lattialle. Se ei ollut suunniteltu interventio. Minä vain mokasin.
Iiris katsoi minua, ja aloimme nauraa. Nauroimme niin paljon, että harjoitus keskeytyi. Lapselle, jonka maailmassa onnistuminen, suoritus ja kilpailu olivat niin voimakkaasti läsnä, minun epäonnistumiseni rikkoi hetkeksi täydellisyyden asetelman. En peittänyt virhettä. En yrittänyt näyttää siltä, että olin tarkoittanut kaatua. Mitään pahaa ei tapahtunut.
Virheestä tuli yhteenkuuluvuuden hetki.
Tämä on jäänyt minulle tärkeäksi muistoksi myös taiteilijana. Täydellinen suoritus pitää helposti ihmisiä katsomassa toisiaan eri puolilta. Yhteisessä kömmähdyksessä olimme hetken samalla puolella.
Liike voi tulla ennen sanoja
Leon, Sofian ja Iiriksen prosessit näyttivät ulkopuolelta hyvin erilaisilta. Leo tarvitsi jalkapalloa, fyysistä vastusta ja mahdollisuuden käyttää voimaa. Sofia tarvitsi tilaa lapselle, joka oli samaan aikaan astumassa kohti nuoruutta. Iiris toi huoneeseen taitavan ja hallitun kehon, jonka kautta piti löytää reitti myös vihaan, epäonnistumiseen ja epätäydellisyyteen.
Tämä on muuttanut omaa käsitystäni tanssiliiketerapiasta. Menetelmän ydin ei ole tietyissä harjoituksissa. Terapeutti yrittää löytää sen kielen, jota toinen ihminen jo käyttää.
Yhdelle se voi olla jalkapallo. Toiselle esterata. Kolmannelle tanssi. Jollekin se voi olla kangas, jonka alle piiloudutaan, tai pallo, jota kaksi ihmistä liikuttaa yhdessä. Jollekin tärkein liike voi olla pysähtyminen.
Tanssiliiketerapiassa käytetään esimerkiksi peilaamista. Siinä toinen ihminen liikkuu ja terapeutti vastaa hänen liikkeeseensä omalla kehollaan. Tarkoitus ei ole kopioida ulkoista muotoa täydellisesti, vaan yrittää tavoittaa rytmiä, energiaa ja liikkeen laatua. Jos toinen liikkuu hitaasti, minun ei tarvitse kiirehtiä häntä. Jos liike pienenee, voin antaa myös oman liikkeeni pienentyä. Keholla voi viestiä, että huomaan toisen ja pystyn olemaan hänen rytmissään.
Myös esineistä voi tulla osa vuoropuhelua. Pallo, kangas, köysi tai vaahtomuovipalikka luo kahden ihmisen väliin jotain, jonka kautta kontaktia voidaan säädellä. Voimme vetää, antaa periksi, työntää ja vastaanottaa. Esine auttaa joskus käsittelemään kokemusta sellaiselta etäisyydeltä, jonka ihminen pystyy sillä hetkellä sietämään.
Piirtäminen taas voi antaa katoavalle liikkeelle jäljen. Liike tapahtuu ja häviää saman tien. Kuvassa jotain kokemuksesta jää hetkeksi nähtäväksi. Kuvasta voi syntyä sanoja, joita terapeutti ei olisi pystynyt suoralla kysymyksellä tuottamaan. Iiriksen kanssa sydämen muodosta syntyi ensin tanssi, tanssista kuva ja vasta sen jälkeen keskustelu ystävyydestä, ihastumisesta ja erilaisista rakkauden muodoista.
Taiteen arvo terapiassa liittyy tähän mahdollisuuteen. Kaikkea ei tarvitse ensin ymmärtää. Ihminen voi liikkua jotain ennen kuin pystyy ajattelemaan sitä ja piirtää jotain ennen kuin osaa sanoa sen ääneen.
Taiteilijana ihmisten keskellä
Vuoden jälkeen koen entistä tärkeämmäksi sen, että taiteilija tekee taiteen rinnalla jotain, mikä pitää hänet lähellä ihmisiä. Taiteellisessa työssä voi viettää pitkään oman praktiikan, estetiikan ja teoksen kysymysten sisällä. Terapiassa toinen ihminen rikkoo suunnitelman jatkuvasti. Hän kieltäytyy harjoituksesta, jota pidin onnistuneena. Hän haluaa pelata jalkapalloa silloin, kun olen valmistellut improvisaatiota. Hän suuttuu, tylsistyy tai tuo huoneeseen asian, johon minulla ei ole valmista vastausta.
Tämä on vaikuttanut voimakkaasti myös omaan taiteelliseen praktiikkaani. Lasten henkilökohtaiset tarinat eivät ole minun taiteellista materiaaliani. Ne kuuluvat heille. Kohtaamisista jäävät kysymykset kuitenkin kulkevat mukana. Alter egot, kilpailu, raivo, väkivalta, kontrolli, piilopaikat, häpeä, epäonnistuminen ja leikki näyttävät erilaisilta sen jälkeen, kun olen nähnyt niiden kuuluvan todellisten ihmisten elämään.
Taiteen ja terapian välillä on tässä vahva yhteys. Molemmissa voidaan antaa kokemukselle muoto ennen kuin siitä on valmis kertomus. Terapiassa muoto ei kuitenkaan kuulu terapeutille. Sen merkitys jää lopulta ihmiselle, jonka kokemus se on.
Vuoden jälkeen: läsnäolo
Ensimmäisen vuoden aikana olen lukenut paljon psykoanalyysia, psykoterapiaa, kehityspsykologiaa, psykopatologiaa ja liikeanalyysia. Tarvitsen niitä. Ne antavat minulle käsitteitä, joiden avulla pystyn myöhemmin ymmärtämään, mitä suhteessa on saattanut tapahtua. Ne auttavat supervisiossa, oman työskentelyn arvioinnissa ja siinä, että toimintani ei perustu vain intuitioon.
Kun eteeni astuu ihminen, minun täytyy kuitenkin osata hetkeksi unohtaa ne kaikki.
Jos katson lasta mielessäni avoinna olevan psykologian oppikirjan läpi, näen helposti käsitteen ennen ihmistä. Voin alkaa nähdä transferenssia ennen kuin näen katseen, puolustusmekanismia ennen kuin kuulen lauseen tai diagnoosia ennen kuin huomaan, mitä toinen yrittää minulle näyttää.
Teoria tulee takaisin myöhemmin. Kohtaamisen hetkellä tehtäväni on olla läsnä.
Läsnäolo ei tarkoita passiivista paikalla olemista. Se vaatii tarkkaavaisuutta. Minun täytyy kuulla sanat ja huomata hiljaisuus, nähdä liike mutta olla päättämättä liian nopeasti, mitä se merkitsee. Minun täytyy tuntea oma ärsytykseni ja olla kaatamatta sitä toisen päälle. Huomata haluni auttaa ja kysyä, tarvitseeko toinen sitä apua, jota olen tarjoamassa.
Leon kanssa minun piti olla ihminen, jota vasten sai käyttää voimaa ilman, että suhde rikkoutui. Sofialle minun piti olla aikuinen, joka pystyi tuomaan hänet nyrkkitappelusta huoneeseen, jossa hänen ei tarvinnut enää taistella ja jossa hän sai edelleen olla lapsi. Iiriksen kanssa minun piti myös olla ihminen, joka pystyi putoamaan lattialle, nauramaan omalle virheelleen ja pysymään hänen silmissään silti samana ihmisenä.
Vuoden alussa kuvittelin terapeutin tarvitsevan ennen kaikkea enemmän tietoa. Vuoden lopussa huomaan tarvitsevani myös kykyä laskea tieto hetkeksi käsistäni.
Ihmistä ei tarvitse ratkaista. Hänen kanssaan täytyy pystyä olemaan.
Tekstissä käytetyt lasten nimet Leo, Sofia ja Iiris ovat pseudonyymejä. Tunnistettavia yksityiskohtia on muutettu tai jätetty pois lasten yksityisyyden suojaamiseksi.