Minua on kehotettu monta kertaa valitsemaan yksi asia. Taideopinnoissa olen kuullut saman ajatuksen eri muodoissa: valitse suunta, erikoistu, rajaa, keskity. Neuvo perustuu ymmärrettävään käsitykseen siitä, että syvyys syntyy pitkästä keskittymisestä yhteen alueeseen.
Oma tapani syventyä rakentuu liikkumisesta eri maailmojen välillä. Palaan samoihin kysymyksiin eri rooleista ja huomaan niiden muuttuvan matkalla. Rakastan ajatusta siitä, että ihminen voi asettaa itselleen uudet linssit ja katsoa niiden läpi jotakin, jonka luuli jo tuntevansa.
En tullut taiteeseen teatterin maailmasta. Tulin maalta ja ajattelin alun perin ryhtyväni erityisluokan opettajaksi. Päädyin sattumalta teatteriopintoihin, sieltä sirkukseen ja myöhemmin tanssin pariin. Olen tottunut astumaan ympäristöihin, joiden kieltä joudun aluksi opettelemaan. Tunnistan tässä itsessäni levottomuuden, joka vetää minua uusiin suuntiin.
Kuplan ulkopuolella
Vihaan kuplautumista ja huomaan sen tapahtuvan minulle yllättävän helposti. Kun oma ajattelu alkaa toistaa itseään, samat perustelut palaavat ja mielipiteet asettuvat tuttuihin uriin. Silloin hakeudun tietoisesti ihmisten ja ympäristöjen äärelle, jotka liikuttavat omaa näkökulmaani. Taidekentällä on oma kielensä ja omat itsestäänselvyytensä, ja viihdyn siinä maailmassa hyvin, mutta tarvitsen rinnalle myös ihmisiä, jotka eivät tunne sen sanastoa. Tarvitsen tilanteita, joissa ketään ei kiinnosta, olenko sirkustaiteilija.
John Dewey sijoitti esteettisen kokemuksen osaksi elettyä elämää ja ihmisen suhdetta ympäristöönsä (Dewey, 1934). Tunnistan ajatuksessa jotain olennaista. Taiteilijuuteni rakentuu myös siellä, missä kukaan ympärilläni ei puhu taiteesta. Pörsänmäessä voin istua ruokapöydässä keskustelemassa karhunkaatoluvista ja kuunnella kiroilua myönnettyjen lupien määrästä, kun taas Barcelonassa voin uppoutua tuntikausiksi nukketeatterin maailmaan. Molemmat ympäristöt tuntuvat minulle luontevilta, vaikka niiden kieli ja kiinnostuksen kohteet ovat erilaisia.
Sama uteliaisuus vetää minua ihmisten puoleen. Voin istua pöydässä, jossa vasemmistoa arvostellaan kovin sanoin, ja kiinnostua kokemuksista ajatusten taustalla. Vähän myöhemmin voin viestitellä minulle rakkaan vegaanin kanssa lihansyönnin eettisistä kysymyksistä. Minua kiinnostaa, kuinka erilaisista lähtökohdista ihmiset rakentavat maailmasta itselleen ymmärrettävän.
Moniäänisyys
Mihail Bahtinin moniäänisyyden ajatus osuu tässä johonkin, jota rakastan. Hänen kirjallisuusajattelussaan erilaiset tietoisuudet voivat säilyttää oman äänensä ilman, että yksi ääni sulkee muut oman selityksensä sisään (Bakhtin, 1984). Minua viehättää maailma, jossa ristiriitaiset äänet saavat olla rinnakkain ja tehdä toisistaan tarkempia. Ihailen myös taiteilijoita, joiden mielikuvitus kantaa niin pitkälle, että he pystyvät rakentamaan uskottavasti monia ääniä ilman omakohtaista kokemusta kaikesta kuvaamastaan. Oma mielikuvitukseni tarvitsee paljon kitkaa ulkomaailmasta, ja minulle tekee hyvää joutua paikkaan, jossa oma tapani järjestää todellisuutta horjahtaa.
Roolit vaihtavat linssiä
Myös työympäristöt voivat vaihtaa linssiä voimakkaasti. Sujossa maaseudulla roolit vuotavat toisiinsa. Kun näyttämönä toimii vanha lantala, taiteellisen työn rinnalla ratkaistaan käytännön ongelmia ja välillä joutuu tyhjentämään huussin. Ajatukset kumpuavat paskaa lapioidessa. Cirque du Soleilissa rakenne on toisenlainen: suuri organisaatio on hierarkkinen ja tehtävät tarkasti rajattuja. Työskentelen siellä asiakaspalvelijana ja siivoojana, ja minut kohdataan näiden tehtävien kautta.
Siivoojana voin olla lähes näkymätön, kun taas asiakaspalvelussa muutamassa sekunnissa tulee esiin ihmisen odotus siitä, kuinka häntä kuuluu kohdella. Jotkut ovat palvelutyötä tekevälle ihmiselle hämmästyttävän töykeitä, toiset lämpimiä ja aidosti kiitollisia pienestäkin avusta. Erving Goffman tarkasteli sosiaalista elämää tilanteina, joissa ihmisen toiminta muovautuu suhteessa ympäristöön ja muihin ihmisiin (Goffman, 1959). Kun saan luikerrella eri roolien välillä, tämä muuttuu konkreettiseksi. Taiteilijana minulta voidaan odottaa näkemystä, asiakaspalvelijana apua ja siivoojana voin muuttua jonkun katseessa lähes osaksi rakennusta.
Ajattelen välillä ihmistä, joka puhdistaa Helsingin viemäriverkostoa. Työ on fyysistä, likaista ja suurelle osalle kaupungista näkymätöntä, mutta sen sisälle voi rakentua tarkkuutta ja ammattiylpeyttä. Minua kiinnostaa ajatus ihmisestä, joka pystyy rakentamaan merkitystä myös paikkaan, jota ympäröivä kulttuuri ei ole valmiiksi nimennyt kiinnostavaksi.
Kutsumus ja merkitys
Taiteen ympärillä puhutaan paljon intohimosta ja kutsumuksesta. Samaan aikaan valtava osa ihmisten elämästä tapahtuu ympäristöissä, joita harva kuvailee kutsumuksekseen. Ihminen voi silti suhtautua tekemiseensä tavalla, joka tekee siitä hänen omansa. Minusta siinä on jotain paljon kiinnostavampaa kuin ajatuksessa, että merkityksellisen elämän pitäisi rakentua vain sellaisten asioiden ympärille, joista olemme valmiiksi intohimoisia.
Terapeutin katse
Tanssiliiketerapian opinnot ovat yksi uusi linssi muiden joukossa. Ne asettavat minut uudenlaiseen suhteeseen toisen ihmisen kanssa ja tuovat mukanaan ammatillisen etiikan sekä vastuun. Terapeutin asemassa sillä on merkitystä, kuinka käytän valtaa ja miten kohtaan toisen ihmisen rajat. Tämä kiinnostaa minua myös ohjaajana, koska ohjaaja suuntaa työskentelyä ja päättää, mikä saa tilaa. Terapeutin työ on tehnyt minut tarkemmaksi sen suhteen, kuinka hienovaraisesti valta voi elää odotuksissa ja siinä, kuka saa määrittää tilanteen suunnan.
Ehkä erikoistumisen kohteena voikin olla välineen tai ammattinimikkeen sijasta kysymys. Minua kiinnostaa ihminen suhteessa toiseen ihmiseen, sosiaalisen aseman vaikutus kohtaamiseen ja vastuu siitä, kuinka toinen tulee nähdyksi. Nämä kysymykset kestävät siirtymisen näyttämöltä rappukäytävään ja maaseudun ruokapöydästä terapiahuoneeseen.
Uusia linssejä
Kun huomaan oman ajatteluni kiertävän samaa rataa, kaipaan jotakin, mikä sotkee sen. Joskus sen tekee kirja, joskus ihminen, jonka poliittinen mielipide saa ensimmäisen reaktioni olemaan, että mitä helvettiä. Silloin haluan tietää, miltä maailma näyttää hänen paikaltaan ja mitä hänen linssinsä suurentaa. Oman äänen rinnalle voi päästää toisen äänen ilman tarvetta sulauttaa niitä yhdeksi.
Olen ensisijaisesti taiteilija, ja haluan kehittää omaa taiteellista praktiikkaani pitkään. Oma tapani mennä syvälle sisältää paljon sivuttaisliikettä. Terapeutin katse tuo siihen uuden eettisen ulottuvuuden, koska katseella, tulkinnalla ja asemalla on seurauksia.
Tarvitsen pöytiä, joiden ääressä oma ajatteluni joutuu töihin, ja töitä, joissa ihmiset katsovat minua toisen sosiaalisen roolin läpi. Tarvitsen uusia linssejä, jotka tekevät tutusta maailmasta hetkeksi oudon.
Lähteet
Bakhtin, M. M. (1984). Problems of Dostoevsky’s Poetics. University of Minnesota Press.
Dewey, J. (1934). Art as Experience. Minton, Balch & Company.
Goffman, E. (1959). The Presentation of Self in Everyday Life. Doubleday.